Formica s. str

Muurahaiset.net

Formica rufa -ryhmä - Kekomuurahaiset

Kekomuurahaiset (Formica rufa –ryhmä) ovat 4 – 9 mm pitkiä, punamustia muurahaisia (Collingwood 1979). Kekomuurahaisia on Suomessa neljä lajia: punakekomuurahainen (F. rufa), pohjankekomuurahainen (F. lugubris), kaljukekomuurahainen (F. polyctena) ja tupsukekomuurahainen (F. aquilonia). Tupsukekomuurahainen on Suomen yleisin ja laajalle levinnein kekomuurahaislaji. Pesimishabitaattina kekomuurahaiset suosivat metsiä tai metsänreunoja (Collingwood 1979).

Ryhmän lajien morfologiset erot ovat hyvin pieniä, lähinnä pintakarvoituksessa olevia eroavaisuuksia. Lajien morfologisesta samankaltaisuudesta ja lajiensisäisestä yksilöiden välisestä vaihtelusta johtuen ei voida aina täydellä varmuudella sanoa mitä lajia tietyn pesän yksilöt edustavat (Czechowski 1996). Ryhmän taksonomiaa ei siis tunneta kunnolla, vaikka kekomuurahaisia on tutkittu jo kauan esim. metsänhoidollisesta näkökulmasta (Czechowski 1996). On mahdollista, että ryhmän lajit eivät ole varsinaisia lajeja vaan yhden lajin (F. rufa) ns. ekomorfeja (Vepsäläinen & Pisarski 1981, Czechowski 1996).

Yhdessä kekomuurahaiskeossa voi olla >106 muurahaisyksilöä (Czechowski ym. 2002). Kekojen sisärakenne on monimutkainen ja siihen kuuluu myös kammioita syvällä ( >2 m) maaperässä. Suuria kekoja ylläpitämään tarvitaan tehokasta, massiivista ravinnokeruustrategiaa. Kekomuurahaiset käyttävät ravintonaan myös hyönteisiä mutta selvästi tärkein energian lähde on kirvojen tuottama hiilihydraatti, mesikaste, jota työläiset keräävät jopa yli 100 metrin päästä pesästään (Bourke & Franks 1995). Keoista lähtee yksi tai useampia polkuja, jotka vähän matkan päässä haarautuvat ja johtavat puille, joissa työläiset käyvät lypsämässä kirvakolonioita. Nämä polut luovat kekomuurahaisreviirille pysyviä työläiskeskittymiä, joiden välissä olevilla alueilla työläisten tiheys on huomattavasti pienempi. Kekomuurahaisyhteiskuntien työläiset ovat siis jakautuneet terriotorioilleen epätasaisesti riippuen käyttämiensä kirvapuiden sijainnista (Savolainen & Vepsäläinen 1989).

Kekomuurahaislajit voidaan jakaa kahteen ryhmään yhteiskunnassa olevien kuningattarien määrän mukaan. Jos yhteiskunnassa on vain yksi kuningatar, käytetään termiä monogynia (Rosengren ym. 1993, Punttila 1996). Monikuningattarisia yhteiskuntia kutsutaan polygynisiksi. Polygynisiin kuuluvat Suomessa tupsu- ja kaljukekomuurahainen, monogynisiä kekomuurahaisia ovat pohjan- ja punakekomuurahainen. Lajit eivät kuitenkaan kuulu samaan poly- tai monogynia -ryhmään koko levinneisyysalueellaan, sillä Suomessa polygynisenä esiintyvät lajit voivat Keski-Euroopassa olla monogynisiä ja päinvastoin (Rosengren ym. 1993).

Polygynisten kekomuurahaisten kuningattaret parittelevat usein omassa pesässään ja joko jäävät vanhaan pesäänsä tai perustavat uuden yhteiskunnan silmikoitumalla. Silmikoitumisessa osa vanhan pesän työläisistä lähtee yhden tai useamman uuden kuningattaren mukana pesää perustamaan (Hölldobler & Wilson 1990). Polygynisten lajien uudet silmikoinnilla perustetut pesät pitävät usein yhteyttä vanhaan pesäänsä. Monikuningattaristen kekomuurahaisten yhteiskunnat ovat usein myös polykalisia. Polykalinen tarkoittaa yhteiskuntaa, jonka yksilöt ovat jakautuneet moneen eri pesään joiden välillä on jälkeläisten ja työläisten vaihtoa (Hölldobler & Wilson 1990).

Polykalisten kekomuurahaisten yhteiskunnat voivat kattaa jopa useita kymmeniä neliökilometrejä ja olla jopa vuosisatojen ikäisiä (Savolainen & Vepsäläinen 1988). Ne ovat sopeutuneet laajoihin metsäisiin ja yhtenäisiin habitaatteihin. Polykaliset kekomuurahaiset ovat tehokkaita valtaamaan suhteellisen laajoja yhtenäisiä habitaatteja, joiden auringon valon vähäisyys ym. tekee ne sopimattomiksi muille muurahaislajeille. Näiltä alueilta ne pystyvät lopulta syrjäyttämään muut territoriaaliset lajit (mm. verimuurahaiset ja loviniskat) (Punttila 1996). Syrjäyttäminen tapahtuu viimeistään siinä vaiheessa, kun liian tiheäksi kasvaneen puuston aiheuttama varjoisuus tekee lämpötaloudellisesti heikompien territoriaalisten muurahaislajien elämisen paikalla mahdottomaksi (Punttila 1996).

Monogyniset kekomuurahaisnaaraat ovat kooltaan suurempia kuin polygyniset naaraat ja hyvin sopeutuneita lentämiseen. Ne perustavat uudet pesänsä lähinnä väliaikaisella loisinnalla (Rosengren ym. 1993). Väliaikaisessa loisinnassa kekomuurahaiskuningatar tunkeutuu mustamuurahaispesään (Serviformica), jossa se tappaa tai karkoittaa alkuperäisen kuningattaren. Mustamuurahaistyöläiset kasvattavat kekomuurahaisjälkeläistöä. Mustamuurahaistyöläisten kuoltua vanhuuteen pesä on muuttunut täysiveriseksi kekomuurahaispesäksi (Hölldobler & Wilson 1990).

Puna- ja pohjankekomuurahaisten monogyniset yhteiskunnat ovat yleensä monokalisia. Monokalisissa yhteiskunnissa on vain yksi pesä. Monokalisten kekomuurahaisten yhteiskuntarakenne sopii suhteellisen eristyneisiin, suppeisiin ja avoimiin habitaattilaikkuihin. Monogynisten ja monokalisten kekomuurahaisten territoriot ovat siten pakostakin polykalisia pienempiä. Puna- ja pohjankekomuurahaisten työläiset ovat usein myös suurempia ja aggressiivisempia kuin polygynisten ja polykalisten kekomuurahaisten vastaavat. Mono- ja polygyniset kekomuurahaiset ovat siten sopeutuneet toisistaan poikkeaviin ekologisiin olosuhteisiin (Punttila 1996).

Lähteet & Lisätietoa

• Bourke, A.F.G. & Franks, N.R. 1995: Social evolution in ants. — Princeton University Press, Princeton, New Jersey. 529 s.
• Collingwood, C. A. 1979: The Formicidae (Hymenoptera) of Fennoscandia and Denmark. — Fauna Entomologica Scandinavica 8: 1–74.
• Czechowski, W. 1996: Colonies of hybrids and mixed colonies; interspecific nest takeover in wood ants (Hymenoptera, Formicidae). — Memorabilia Zoologica (Warsaw) 50: 1–116.
• Czechowski, W., Radchenko & Czechowska, W. 2002: The ants (Hymenoptera, Formicidae) of Poland. — Warsawa. 200 s.
• Hölldobler, B. & Wilson, E.O. 1990: The Ants. The Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge, Mass. 732 s.
• Punttila, P. 1996: Succession, forest fragmentation, and the distribution of wood ants. — Oikos 75: 281–298.
• Rosengren, R., Sundström, L. & Fortelius, W. 1993: Monogyny and polygyny in Formica ants: the result of alternative dispersal tactics. — Teoksessa: Keller L. (ed.) Queen number and Sociality in insects: 308–333. Oxford University Press.
• Savolainen, R. & Vepsäläinen, K. 1989: Niche differentation of ant species within territories of the wood and Formica polyctena. — Oikos 56: 3–16.
• Vepsäläinen, K. & Pisarski, B. 1981: The taxonomy of the Formica rufa group: chaos before order — Teoksessa: Howse, P. E. & Clement, J.-L (toim.): Biosystematics of social insects: 27–35. Academic Press, London and New York.